MIKÄ AUTTAA TERVEYDENHUOLLON TAUTIIN?    

Vantaan Sanomat 2.3.2003

Lääkäreiltä odotetaan oikeaa taudinmääritystä ja oikeita lääkkeitä. Lisäksi myötätunto potilasta kohtaan auttaa myös paranemaan. Entä sitten, kun koko terveydenhuoltoa vaivaa näivetystauti? Mistä apu? Auttavatko poliitikot, puoskarit vai lääkärit?

Yritän kuitenkin 30 vuoden lääkärinkokemuksen perusteella määrittää nykyistä terveydenhuollon tautia, jonka kipuja tuntuu lähes jokainen kantavan. Taudilla on historiansa. Reilut 30 v. sitten päättyi potilaalle maksullinen kunnanlääkärijärjestelmä ja kansanterveyslaki takasivat kaikille lähes ilmaisen terveydenhuollon. Sairaalamaksut jäivät pysyviksi. Terveyskeskusmaksu palasi myöhemmin. Työterveyshuollon maksaa työnantaja ja Kela. Kouluterveyshuolto ja neuvolapalvelut ovat ilmaisia. Yksityinen terveydenhuolto palvelee niitä, joilla on siihen varaa.

Palvelujen tarjonnasta ei pitäisi olla pulaa. Kahdenkymmenen vuoden aikana lääkärimäärä on kaksinkertaistunut. Lääkäreitä meillä n. 20 000, josta riittää yksi lääkäri 269 asukasta kohden.  Miksi ihmiset sitten eivät koe saavansa apua itselleen tai eivät koe tulleensa ymmärretyiksi?  Onko niin, että palvelujen kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa toisiaan? Vai eivätkö lääkäri ja potilas enää kohtaavatkaan toisiaan?  Oman käsitykseni mukaan sairastamme näitä kumpaakin vakavaa tautia.

Terveyskeskus on perusterveydenhuoltomme keskeisin tukipilari.  Valtaosa väestöstä käyttää lähes yksinomaan sen palveluja. Erikoissairaanhoitoa tarvitsee ehkä vain 10 % väestöstä, mutta sen kulut muodostavat n. 90 % kaikista terveyskuluista. Lääkäreistä 60 % on erikoislääkäreitä. Missä he työskentelevät? Erikoissairaaloissa. Terveyskeskuksissa on puolta vähemmän lääkäreitä, mutta he hoitavat kuitenkin suurimman osan potilaista. Ei ihme, että terveyskeskustyö ei kiinnosta ja lääkärit uupuvat siellä. Terveyskeskukseen tullaan tekemään vain pakollinen yleislääkäriharjoittelu ja sitten mennään kiireesti erikoistumaan. Perusterveydenhuolto ei enää motivoi lääkäreitä jäämään sinne. Siellä ei voi tehdä uraa eikä voi edetä ammatillisesti. Onko enää ihmettelemistä siinä, että lääkäri ei ole kiinnostunut potilaastaan eikä hänen hoidostaan? Tällöin aidolle kohtaamisellekaan ei jää enää sijaa.

Hyvä parannus perusterveydenhuollon anemiaan olisi erikoislääkäreiden virkojen perustaminen terveyskeskuksiin ja yleislääketieteen erikoisalan arvon kohottaminen. Tällöin saataisiin erityisosaamista lähelle potilasta. Ainakin sisätautilääkärin, lastenlääkärin, korvalääkärin, ortopedin ja silmälääkärin palveluille olisi kysyntää. Samalla heidän erityisosaamisensa taitoja siirtyisi saman työyhteisön yleislääkäreille. Potilaita ei tarvitsisi lähettää enää niin runsain määrin erikoissairaaloiden kalliiseen hoitoon muuten kuin aivan välttämättömissä tapauksissa oman erikoislääkärin lähetteellä. Näin jonotusajat hoitoihin myös lyhenisivät. Tämä olisi ainakin väestön etu. Äänestäjät, te voitte vaikuttaa terveemmän terveyspolitiikan puolesta. Tehkää se, ennen kuin koko terveydenhuoltomme sortuu sairauteensa.

Hannu Penttinen