Autoritaarisesta alistumisesta yksilölliseen olemiseen

Hannu Penttinen 1997 Citari No: 15 ja16

Suomalainen yhteiskunnan syntyhistoria on varsin tavanomainen: alussa ollaan alistettuja ja riippuvaisia vallanpitäjästä, sen jälkeen harjoitellaan itsenäisyyttä autonomian suojissa ja lopulta itsenäistytään. Se merkitsee kuitenkin taistelua vallasta ja omista rajoistaan. Samalla tavalla tapahtuu myös ihmisyksilöiden itsenäistyminen lapsuuden vanhempien holhouksesta omaksi yksilölliseksi persoonakseen.

Autoritaarinen yhteisörakenne on varmasti ensimmäinen ihmisen sosiaalinen kulttuuri. Primitiivisissä ja uhanalaisissa olosuhteissa tällainen yhteisörakenne on varmasti kaikkein turvallisin ja takaa parhaiten biologisen elämän jatkumisen. Yksilön turvallisuudesta ja perustarpeista huolehditaan vain, mikäli hän on ehdottoman kuuliainen, alistuva ja lojaali johtajalle ja koko yhteisölle. Yksilöllä sinänsä ei ole arvoa.

Perheen perustehtävä on suvun jatkaminen

Perhettä on pidetty kautta aikojen yhteiskunnan pienimpänä toiminnallisena yksikkönä. Perheellä on ollut perustehtävänä jäsenten tuottaminen sekä kulttuurin ja normien siirtäminen uudelle sukupolvelle. Perheeseen on kuulunut isä ja äiti sekä lapset. Suku on muodostanut laajemman perhepiirin. Heimoyhteisö on taas noudattanut samoja kieli- ja kulttuuriperinteitä. Valtio on koostunut puolestaan hallinnollisesta ja puolustuksellisesta kokonaisuudesta.

Oli tärkeää, että perhe-instituutti oli mahdollisimman vakaa ja horjumaton. Parhaimman jatkuvuuden turvasi autoritaarinen ja vahvoihin rooleihin perustuva perhemalli. Vasta mies ja nainen yhdessä muodostivat toimivan kokonaisuuden. Sen vuoksi aviopuolisoiden piti pysyä yhdessä ja avioliiton purkaminen tehtiin vaikeaksi. Puolisoiden riippuvuus toisistaan myös lujitti liittoa. Suku ja lähiyhteisö kantoivat vastuuta, jos perheen voimavarat ehtyivät. Lapsen rooliin kuului ehdoton tottelevaisuus ja pitkälle aikuisuuteen jatkuva riippuvuus vanhemmista ja suvusta. Autoritaarinen ja alisteisen riippuvainen perhemalli on aineellisesti uhanalaisen ja turvattoman yhteiskunnan ainut turvarakenne.

Yksilön turva on alistuminen yhteisön tahtoon

Vastasyntynyt lapsi on aivan avuton. Hän menehtyisi ilman ympäristön apua. Tässä mielessä hän on täysin läheisistä ihmisistä riippuvainen – läheisriippuvainen. Lapsen on saatava läheisiltä ihmisiltä siinä määrin huolenpitoa, että hän selviytyy hengissä. Lapsi tekee kaikkensa poistaakseen nälän, kylmän tai pahan olon. Hän on valmis sopeutumaan mihin tahansa säilyttääkseen elämänsä. Lapsi sisäistää normaalina omaan maailmankäsitykseensä varsin pian ne tekijät, jotka määräävät hänen hengissä säilymisen.

Autoritaarisessa johtajavaltaisessa yhteisössä yksilön arvo määräytyy sen mukaan, palveleeko hänen olemassaolonsa tai toimintansa yhteisön johtajan ja koko yhteisön turvallisuus- tai tunnetarpeita. Yhteisön jäsenet samaistuvat vahvasti johtajaan ja kokevat olevansa tavallaan yhtä hänen kanssaan. Yhteisön turvallisuus- ja tunnetarpeet ovat identtiset johtajan tarpeiden kanssa. Mikäli yhteisön yksittäinen jäsen alkaakin kuunnella omia tunteitaan ja tarpeitaan ja lakkaa palvelemasta johtajan ja yhteisön tarpeita, hänet voidaan tuhota tai erottaa yhteisöstä.

Tunteet tukahtuvat

Vahvasti autoritäärisessä yhteisössä ihminen ei saa koskaan kokea mielihyvää pelkästään omasta itsestään tai omien tarpeittensa tyydyttämisestä. Hänelle tehdään selväksi, että muiden hierarkiassa korkeammalla olevien tarpeet ajavat aina edelle. Omat yksilölliset tarpeet ja niiden täyttymiseen liittyvä mielihyvä on tukahdutettava ja unohdettava. Näin omien tunteiden kokeminen estyy ja tunneyhteyttä itseensä on katkaistava. Yksilöllisten tarpeiden riistosta aiheutuvasta mielipahasta tulee vahva, elämän kokemiseen liittyvä vallitseva ja jatkuva velvollisuus – alakulo, joka on läsnä yötä päivää. Tästä tunnetilasta muodostuukin myöhemmin koko elämisen sisältö ja olemisen todellisuus. Paha tunne, vaikka se onkin aina läsnä, on kiellettävä. Mitään pahaa ja vihattavaa ei saa olla!

Ainoa mielihyvää tuottava nautinto tällaisessa ympäristössä on kuvitelma siitä, että kerran itse pääsee hallitsemaan ja alistamaan heikompaa. Pahaa oloa ja alistamista sietää vain tämän fantasian turvin. Ja kun vihdoin tulee sopiva tilanne, jossa pääsee valta-asemaan toiseen nähden, mielihyvätäyteinen hallitseminen voikin alkaa. Lapsi onkin avuttomuudessaan luonnollisin ja helpoin hallinnan kohde. Yhteiskuntamme kaikkiin rakenteisiin onkin naamioitunut alistamis- ja valtakulttuuri, joka palvelee pääasiassa rakenteiden ylläpitäjien valta- ja tunnetarpeita.

Vahva riippuvuus valtarakenteista

Autoritaarisessa yhteisössä ihminen jää siis vieraaksi omille yksilöllisille tunteilleen ja tarpeilleen. Tällöin hän ei voi muodostaan omaa tahtoa, koska ei voi käyttää tunteita valintoihin. Kaikessa yksilön on seurattava ulkopuolista tahtoa. Yksilöllistä tunnetta ja omaa tahtoa ei ole vaan hän on kaikessa riippuvainen muista.

Hänelle ei myöskään kehity kykyä suojautua muiden ihmisten tunteilta. Jos ympäristössä on ristiriitaa, väkivaltaa tai muuta pahoinvointia, tulee kaikki tämä tunne hänen sisäänsä ilman mitään suodatusta. Hän on kykenemätön erittelemään, mikä on toisten tunnetta ja mikä on hänen omaansa – omaa kun ei yksinkertaisesti ole. Tämän vuoksi tällainen ihminen on jatkuvasti muiden armoilla ja toteuttaa elämällään muiden tahtoa. Hän on myös alttiina kaikenlaiselle hyväksikäytölle, koska hän ei pysty tunnistamaan mitään pahaa.

Tunteiden torjunta tuhoaa elämää

Jos oma itse on hukassa, ihminen ohjautuu toisten määrittelyjen ja määräämien tarpeiden mukaisesti. Tällöin hän usein toimii vastoin omaa etuaan ja kärsii. Ahdistukselta ihminen suojautuu käyttämällä minän puolustusmekanismeja. Ikävät tosiasiat torjutaan kieltämällä ne. Vaikeat tunteet siirretään muiden koettaviksi. Sietämättömältä sisäiseltä vihalta ja kaaokselta voi suojautua, mikäli siirtää kestämättömät tunteensa toisten koettaviksi. Tällöin käynnistyy yleensä lähellä olevien ihmisten välinen torjutun vihan ja valtapelin draama, jonka ohjaaminen ja seuraaminen tuo helpotusta ja mielihyvää. Eräänä ongelmanratkaisuna kestämättömään ahdistukseen on ajautuminen mielettömän tehokkaaseen työntekoon, intohimoiseen harrastukseen tai todellisten ulkoisten uhkien alaisuuteen. Tällöin mielen sisäinen ahdistus helpottuu. Mikäli suojamekanismit eivät sittenkään toimi riittävästi, mieli ”sairastuu”, mikä ilmenee depressiona, hallitsemattomina aggressioina tai mielen hajoamisena, skitsofreniana. Sairastuminen ei kuitenkaan ole kovin todennäköistä, jos kaikki ihmissuhteet ja koko elämänpiiri edustavat yksinomaan samaa autoritääristä kulttuuria. Ahdistus ja todellinen pahoinvointi syntyvät vasta silloin, kun ihminen saa kokemusperäisen yhteyden yksilön olemassaolon sallivaan kulttuuriin.       

Eriytymättömien tunteiden kanssa eläminen johtaa ennen pitkää täydelliseen umpisolmuun ja pattitilanteeseen. Keinoja päästä pois sietämättömästä olosta on useita. Ensimmäisenä vaihtoehtona tulee jatkuva viihdyttäminen ulkoisilla aistiärsykkeillä niin voimallisesti, että sisäiset ristiriidat eivät pääse haittaamaan olemista. Toisena mahdollisuutena on eläminen pakonomaisessa riippuvuudessa, joka säätelee ja sitoo kaikki tunteet. Riippuvuuksia voivat olla työ, harrastus, uskonto, päihde, pelit, seksi tms.. Oma yksilöllinen tunnekokeminen lakkaa ja samalla myös selittämätön paha olo. Kolmas ongelmanratkaisu on hankkiutuminen uhkan tai väkivallan tekijäksi tai sen kohteeksi. Tällöin suurempi ulkoinen uhka sammuttaa sisäisen uhkan tunteen. Viimeinen keino päästä pois pahasta olosta on suora ja välitön itsetuho.

Vahvat roolit pelastajina

Autoritaarisessa yhteisössä ihmisen toimintoja ohjaavat roolit, ei ihminen itse. Roolit ovat toimintamalleja, jotka ovat muokkaantuneet ja erilaistuneet siten, että niiden muodostama kokonaisuus tukee koko yhteisön säilyvyyttä. Itse yksilöllä ei tarvitse olla juuri mitään persoonallisia ominaisuuksia. Opittuaan roolinsa yksilö tulee varsin hyvin toimeen ja toimittaa juuri sen tehtävän, mihin hänen roolinsa on luotu. Hän itsekin hahmottaa itsensä vain roolinsa välityksellä. Mitä paremmin hän toteuttaa roolin määräämää tehtävää, sitä arvokkaampi hän kokee olevansa. Myös yhteisö arvostaa häntä vain hyvän roolisuorituksensa perusteella. Näin jokaisen yksilön roolin säätelemä toiminta ohjautuu yhteisön vahvuudeksi.

Kehittymiselle ei edellytyksiä

Yhteiskunta, joka vain säilyttää kaiken entisen ja ylläpitää olemassa olevaa, kehittyy äärimmäisen hitaasti jos ollenkaan. Aineellinen kehittyminen ja alueellinen laajeneminen ovat kylläkin mahdollisia. Sen sijaan ihmisen kehittymistä tietoiseksi omasta yksilöllisestä minuudestaan se ei salli. Ihminen itse ei saa kehittyä. Autoritaarinen yhteisö elää pelon ilmapiirissä ja sen vuoksi se pyrkii koko ajan lisäämään kontrollia ja sääntöjä saadakseen lisää turvaa. Koska tämän kulttuurin ihmiset ovat kyvyttömiä tunnevuorovaikutukseen ja sen avulla aistimaan pahaa ja vaaroja, he joutuvat käyttämään suunnattomasti resursseja oman turvallisuutensa takaamiseksi. Pienikin uhkalta vaikuttava tekijä on nitistettävä heti alkuunsa.

Ihmisessä itsessään on kehityskykyä

Autoritaarinen kulttuuri ei siedä epävarmuutta, koska se koetaan pelottavana, vaikkakin pelko kielletään. Todella uutta luovassa prosessissa on aina otettava riskejä ja siedettävä epävarmuutta. Tämän vuoksi autoritaarisuus ja innovatiivisuus eivät voi elää samassa systeemissä. Autoritaarinen organisaatio ei voi kehittyä miksikään, koska se ei salli ihmisen itsensä kehitystä. Autoritaarinen järjestelmä joko pysyy sellaisenaan, laajenee tai sitten se lakkaa olemasta.

Autoritaarinen yhteisö pelkää kaikkea uutta, vierasta ja kritiikin ja epäilyn sallimista. Vieraat vaikutukset voivat kuitenkin päästä ajatteluun ja synnyttää ristiriidan aikaisemman opitun suhteen. Tiedollinen ristiriita on kaikkein vaarallisinta, koska se voi synnyttää omaa yksilöllistä ajattelua. Ihmisen aivot pystyvät kuitenkin omaksumaan samanaikaisesti vastakkaisia ja keskenään ristiriitaista tietoa, asettamaan kysymyksiä ja etsimään ristiriitoihin aivan uusia ratkaisua. Autoritaarisuus pyrkii tukahduttamaan tämän jalon kyvyn ihmisessä.

Yksilöllisyyden orastus

Ehkä ensimmäinen yksilöllisyyden lupaus ihmiskunnalle oli Jumalan vastaus Moosekselle palavasta pensaasta: Minä olen se, joka minä olen. Ajanlaskumme alkuvuosina kaikui autoritaarista yhteiskuntaa uhkaava kapinallinen julistus: jokaisella on oikeus omaan yksilölliseen hyvään elämään, myös naisella ja lapsellakin. Jeesus vapautti ihmisiä isien orjuuttavista perinnäissäännöksistä ja antoi heille luvan omaan vapaaseen elämään. Myös lapsella oli lupa olla lapsi, josta isä piti huolta. Jeesuksen opin mukaan eläviä ihmisiä ei voinut enää hallita pelkästään säädöksillä, koska heidän oma kokemuksensa vapautti heidät laista. Jeesus ja hänen kannattajansa oli tuhottava. Mutta yksilöllisyyden siemen jäi itämään. Tätä vapautta ei Rooman valtakuntakaan saanut tuhottua vaikka Jeesuksen oppi ja juutalaisuus sekoitettiin kristillisen kirkon nimissä palvelemaan jälleen hallitsijan tarpeita.

Yksilön oikeudet demokratian perustana

Suuri yksilön oikeuksien esitaistelija oli myös Martti Luther, joka uskalsi nousta avoimeen kapinaan Paavin kirkkoa vastaan. Luther korosti yksilöllistä jumalasuhdetta ja henkilökohtaisen uskon tuomaa vapautta. Lapsen yksilöitymisen ja persoonallisuuden kehityksen merkittävä tutkija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja oli Sigmund Freud, joka kuvasi ihmisen tunteet, psykoseksuaalisen kehityksen ja persoonallisen minuuden rakenteen uusin käsittein. Alice Miller toi lopulta tietoisuuteemme lapsen autoritaarisesta alistamisesta ja omien tunteiden tukahduttamisesta johtuvat seuraamukset: patoutuneen vihan, joka kylvää tuhoa ja kuolemaa. Miller korostaa lapsen oikeutta kaikkien tunteiden ilmaisuun, niin pahojen kuin hyvienkin. Tarvittiin lähes 2000 vuotta ihmisen kehityshistoriaa ennen kuin yksilön vapauden vaatimus saattoi toteutua käytännössä. Ihmisellä oli vihdoin oikeus olla olemassa lapsena ja yksilönä.

Demokraattisen yhteiskunnan keskeisenä arvona on yksilö ja hänen ihmisoikeutensa. Yksilön elämän perusturvallisuudesta huolehtii lainsäädännön mukaan yhteiskunta sosiaalisen tulonjaon ja riippumattoman oikeuslaitoksen avulla. Syntyminen yhteisön jäseneksi tuo koko perusturvan, sitä ei tarvitse ansaita millään. Yksilön ulkoinen turvallisuus onkin suhteellisen hyvin taattu. Sisäisen mielenrauhan ja henkisen turvallisuuden kokeminen onkin paljon vaikeampaa. Autoritaarisessa johtajakeskeisessä kulttuurissa yksilöllä on tärkeä merkitys koko yhteisölle. Demokraattisessa yhteisössä yksilön on taas löydettävä elämälleen jokin muu merkitys kuin yhteisön tarpeiden palveleminen. Vasta oman elämän ja olemassaolon merkityksen löytäminen tuo ihmiselle todellisen sisäisen turvallisuuden.

Tunteiden eriytyminen on tärkeää

Ihmisen biologiseen rakenteeseen näyttää kuuluvan pyrkimys päästä yksilölliseen tunnekokemiseen ja sen myötä itsensä hahmottamiseen tuntevana, tahtovana ja toimivana yksilönä muiden samanlaisten yksilöiden joukossa. Autoritaarisesti toimivassa järjestelmässä koko yhteisö muodostaa tavallaan yksilön. Sen jäsenet eivät voi toimia itsenäisinä vaan kuuluvat kiinteästi kokonaisuuteen. Yksittäisten ihmisten alkaessa löytää yksilöllisen minuutensa, oman toiminnan, oman tahdon ja lopulta omat tunteensa, autoritaarinen yhteiskunta luhistuu. Kukaan ei enää suostu elämään yhteisten etujen vuoksi ja uhraamaan itseään pelkästään muiden tarpeiden tyydyttäjänä. Kehitys johtaa yksilökeskeiseen, demokraattiseen yhteiskuntaan, jossa jokainen voi vaikuttaa elämäänsä.  Suurena vaikeutena on kuitenkin yksinäisyyden tuoma uudenlainen turvattomuus ja pelko, jonka voittamiseksi ihminen on kehittänyt lukuisia keinoja. Keskeisimpiä niistä ovat riippuvuudet, jotka pakonomaisuudestaan ja tuhoavuudestaan huolimatta tuovat tutun ja turvallisen olotilan.

Vanhempi lohduttaa lasta

Empaattisessa yksilökeskeisessä yhteisössä vanhempi ymmärtää lapsen tarpeet ja osaa tyydyttää ne aivan kuin itsestään. Lapsen ei tarvitse ponnistella liikaa eikä myöskään mielistellä ketään saadakseen tarpeilleen tyydytystä. Lapselle syntyy kokemus, että hän itsessään on kykenevä poistamaan pahan olon, vaikkakin se tapahtuu vanhemman välityksellä. Tämä luo pohjaa vahvalle itsetunnolle. Lisäksi lapsi kokee, että hän pelkällä olemuksellaan tuo vanhemmalle iloa. Tämä siirtyy lapseen sisäiseksi iloksi. Lapsen aggressioon ja vihan ilmauksiin vanhempi ei vastaa vihalla. Hän lohduttaa lasta ja poistaa turvallisella läsnäolollaan lapsen pahan olon. Perusturvallisuus ei riipu millään lailla lapsesta, hänen käyttäytymisestään tai ominaisuuksistaan.

Lapsen kasvaessa sellaisissa olosuhteissa, jossa hänen turvallisuutensa ei ole millään lailla uhattuna, hänen ei myöskään tarvitse muodostaa suojautumiskeinoja turvattomuuden poistamiseksi. Kun turvallisuus ei riipu lapsen käyttäytymisestä, tunteen ilmaisuista tai toiminnoista, hän on täysin vapaa olemaan juuri sellainen kuin on. Yksilöllinen ja omasta minuudestaan tietoinen lapsi kasvaa perheessä, jossa hänen ei tarvitse koskaan pelätä hylätyksi tulemista.

Paha uskalletaan tunnistaa ja kohdata

Toistuvan turvallisuuden kokemuksen pohjalta nousee uskallus ja kyky omiin tunteisiin. Ihmisen kokiessa olevansa hyväksytty omana itsenään kaikkine hyvine ja huonoine ominaisuuksineen hänellä on edellytykset kehittyä yksilölliseksi persoonaksi. Ensimmäinen vaihe tässä kehityksessä on oikeus omiin tunnekokemuksiin ja niiden vapaaseen ilmaisuun. Vaikka onkin lupa ilmaista aggressiiviset ja vihamieliset tunteensa, ihminen ei kuitenkaan saa tehdä itselle tai muille mitään pahaa. Paha tunne ilmaistaan ilmeillä, huutamalla, itkemällä ja puhumalla siitä, mikä sen aiheuttaa. Paha ja sen kokeminen hyväksytään ihmiselämään kuuluvaksi tosiasiaksi. Kun tulee paha olo, selvitetään mistä se aiheutui ja sitten lohdutetaan. Jos pahan olon syy on ihmisten välisissä suhteissa, selvitetään asia kaikkien osapuolten kanssa heti. Tarvittaessa pyydetään ja annetaan anteeksi, jos jotakuta on loukattu sekä sovitetaan rikkomus. Näin opitaan, että jokaisella on omat ja ainutkertaiset tunteensa, joita tulee kunnioittaa ja jotka tulee ottaa huomioon. Mielipahan selvittämisen ja sovittamisen jälkeen tulee hyvä olo ja rauha. Pahaa ei siis kielletä vaan se tunnistetaan ja kohdataan.

Erimielisyys ja oppositio olemisen rikkautena

Demokraattinen yhteiskunta sietää yksilöllisiä tunteenilmaisuja ja jokaisen oikeutuksen niihin. Ihmistä ei tukahduteta vaan häntä arvostetaan, vaikka muut eivät tuntisikaan samoin. Erilaisuutta siedetään ja sille jopa annetaan arvoa. Ihmiselle tulee tällöin kokemus siitä, että hänet on tunteineen ja tahtoineen hyväksytty, vaikka hän ei aina voikaan toteuttaa aikomustaan. Hänen omaa yksilöllistä tahtoaan ja kokemustaan ei mitätöidä eikä osoiteta vääräksi. Samalla hän saa turvallisesti osoittaa erimielisyyttä ja vastustaa muita. Yhteiskunta kestää opposition tukahduttamatta sitä. Yksilön eriävä tunne tai tahto ei horjuta yhteiskuntaa. Jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on. Yksilöiden tunnevuorovaikutus on ihmissuhteiden sisältönä.

Onkin tärkeää, että ihminen on herkkä aistimaan omia ja toisten tunteita aidosti ja rehellisesti. Kenenkään ei kuitenkaan pidä siirtää tunteitaan toisten kannettaviksi ja odotuksiaan toisten toteutettaviksi. Yhtä vähän kannattaa lähteä yksinomaan tyydyttämään muiden tunnetarpeita ja odotuksia. On tärkeää, että jokainen kokee itse aidosti omat tunteensa ja itse toteuttaa toiminnallaan omat toiveensa. Samalla on kuitenkin otettava lähimmäiset ja heidän kokemuksensa huomioon. Luopuessaan riippuvuuksista, alistumisesta ja toisten syyttämisestä vapautuu elämään omaa sisäisesti ohjaamaansa elämää omista lähtökohdistaan. Vasta tällöin voi syntyä aito ja toimiva vuorovaikutus itsensä ja ympäristön kanssa. Elämään tulee aivan uudenlainen sisäinen pysyvä turvallisuus: kyky hallita tunteita ja ohjata elämää, selviytyä pahasta ja mennä kohti hyvää.

Perheiden pirstoutuminen uutena uhkana

Omaksi yksilölliseksi minäksi kasvanut ihminen vapautuu samalla alisteisista riippuvuuksista ja itseään rajoittavista rooleista. Varhaisemman kehitysvaiheen riippuvuuksien tuoma turvallisuuden tunne korvautuu yksilöiden välisellä uudenlaisella vuorovaikutuksella. Tämä on turvallisen olemisen kokemus, jossa kukaan ei alista, määrää eikä pakota ketään. Ihmiset muodostavat sellaisen vuorovaikutusverkoston, jossa voidaan olla lähellä toista menettämättä kuitenkaan itsensä hallintaa. Siinä voidaan myös ottaa toisesta etäisyyttä pelkäämättä hylkäämistä ja suhteen katkeamista. Jokainen hyväksytään juuri sellaisena kuin on. Tunteet ilmaistaan juuri sellaisena kuin ne koetaan. Viha sanotaan vihaksi ja rakkaus rakkaudeksi. Yksilön elämä kokonaisuudessaan ja jokaisen oma todellisuus hyväksytään sellaisenaan ja ehdoitta.

Perusturvallisen yhteiskunnan tarjoama aineellinen sosiaaliturva onkin tehnyt mahdolliseksi perheen pirstoutumisen ilman, että kukaan jää varsinaisesti heitteille. Nainen on voinut irtaantua alisteisesta miesriippuvuudesta omaan itsenäiseen ja yksilölliseen elämään. Syntyvyyden säännöstelyn mahdollisuus on vapauttanut naisen myös pakkosynnyttäjän roolista. Lapsi saa tarvittaessa hoidon myös kodin ulkopuolella. Yksinäinen mies pärjää kotitaloudessaan ilman naista. Perhe ja parisuhde eivät ole enää elämän eivätkä myöskään suvunjatkamisen perusedellytys. Siirrytään yksilön perusturvan yhteiskuntaan, jossa materiaalinen ja taloudellinen riippuvuus perheestä ja suvusta on lähes olematon. Voidaan sanoa, että nykyinen yhteiskuntamme koostuu ennemminkin yksittäisistä kansalaisista eikä enää pelkästään perheistä.

Raha uutena diktaattorina

Raha on materiaalisen maailman tuki ja turva. Markkinatalous on voittanut valta-aseman talousjärjestelmien olemassaolon taistelussa. Raha on tässä järjestelmässä johtaja ja diktaattori. Sen käskyjä joutuvat kaikki tottelemaan. Epämääräiset, tunteettomat ja yksilöstä piittaamattomat markkinavoimat ovat nousseet hallitsemaan ihmisten elämää. Ihminen itse ei enää hallitsekaan itseään. Tällöin yksittäinen ihminen joutuu uudestaan taistelemaan olemassaolostaan ankarien ja säälimättömien ”luonnonvoimien” kanssa. Kaikki eivät osaa tulla toimeen rahatalouden kanssa eivätkä pärjää monimutkaisessa markkinatalousmaailmassa. Ne kurjistuvat, köyhtyvät ja syrjäytyvät niistä, joilla on kykyä selviytyä tällaisessa yhteiskunnassa. Väestö jakautuu menestyjiin ja syrjäytyviin. Ihminen palaa tavallaan kehityksessään takaisin siihen primitiiviseen vaiheeseen, jossa jokaiselta vaadittiin riittävästi yksilöllistä vahvuutta selviytyäkseen hengissä ankarissa luonnonolosuhteissa. Silloin karsintaa suorittivat pedot, taudit ja nälänhätä. Nyt uuskarsintaa tulevat suorittamaan armottomat markkinavoimat, jotka tuhoavat ne, jotka eivät opi elämään niiden ehdoilla.

Ympäristöstä huolehtiminen elämän jatkumisen perustana

Kuitenkin liiallinen yksilöllisyyden korostaminen, lähimmäisen unohtaminen ja itsensä irrottaminen lähiyhteisön vuorovaikutuksesta voivat vieraannuttaa ihmisen arkitodellisuudesta. Elämältä voi kadota mielekkyys. Omaa mielihyvää tavoitteleva ihminen joutuu ottamaan huomioon myös muiden ihmisten kokemuksen. Koska ihmisen hyvinvointi on kuitenkin riippuvainen ympäristön hyvinvoinnista, on oman edun mukaista toimia niin, että myös lähimmillä ihmisillä on hyvä olla. Eikä ainoastaan vain ihmisillä vaan myös koko elollisella ympäristöllä. Todella omaa hyvinvointiaan kohti kulkeva ihminen toimii myös lähimmäistensä ja koko maapallon parhaaksi. Toisille ja ympäristölle aiheuttama haitta tuntuu ennen pitkää jokaisen omassa elämässä. Todelliseen itsekkyyteen kuuluu myös empatia ja toisten hyvinvoinnista huolehtiminen.

Jos yksilön olemassaolo itsessään on noussut elämän perusarvoksi, ihminen itse hallitsee ja säätelee elämäänsä. Ihmiskäsityksen on silloin kyllä oltava ehjä ja kokonaisvaltainen. Pahaa, vihaa ja ihmisen petomaisuutta ei myöskään kielletä. Ihminen voi tuntea ja tahtoa sekä pahaa että hyvää ja toimia myös näiden tunteittensa ohjaamina. Tärkeintä on tiedostaa ne sisäiset turvallisuuden tarpeet, jotka ohjaavat tahtoamme ja toimintaamme. Jos tunnistamme myös itsessämme olevan pahan, niin silloin voimme hallita tätä sisäistä tuhovoimaamme. Kokonaisvaltaiseen ja kaikkia ihmisryhmiä syleilevään hyvinvointiin voi päästä vain tunnistamalla pahoinvoinnin, ja myöntämällä sen syyt. On myös toteutettava tietoista politiikkaa, jolla tuetaan jokaista yksilöä itseään suojautumaan pahalta ja tekemään valintoja hyvän elämän puolesta. Yksilöä ei voi kuitenkaan jättää oman onnensa ja oman selviytymiskykynsä armoille. Yhteisön on huolehdittava ja kannettava vastuuta jokaisen jäsenensä riittävästä hyvinvoinnista. Samoin luonto ja asuinympäristö sekä koko maapallo kuuluvat erottamattomasti yksilön ja ihmisyhteisön hyvinvoinnin vuorovaikutusverkostoon. Sen vuoksi koko maapallon ekosysteemi on käsitettävä ihmiskunnan kodiksi, josta kaikkien tulee pitää hyvää huolta.

Uutta luova ajattelu kehityksen mahdollistaja

Jokainen kulttuuri ja järjestelmä muodostuu aina pienemmistä ja pienemmistä samankaltaisista osasista. Pienin osanen on ihmisen aivot ja ajattelujärjestelmä. Yleensä yhtä ihmistä hallitsee vain yksi ajattelujärjestelmä. Sitä kutsutaan arvomaailmaksi tai normistoksi. Se on sisäistetty malli maailmasta ja siitä, kuinka elämän ja asioiden pitää sujua, että elämä olisi hyvää ja oikein. Tämä järjestelmä syntyy ajatteluun lapsuudessa ja nuoruudessa kaikkien kokemusten ja vuorovaikutusten summana. Yleensä se on kopio vanhempien ja vieläpä samaa sukupuolta olevan vanhemman ajattelutavasta. Mutta lisäksi siihen vaikuttavat kaikki aidot tunne- ja vuorovaikutuskokemukset koko elämän ajalta.

Vain turvallisessa ja yksilön kehityksen vapautta vaalivassa kulttuurissa voi syntyä uutta kriittistä ajattelua sekä uusia ongelmanratkaisuja. Yksi uusi löydös ja ratkaisu avaavat puolestaan kymmenen uutta kysymystä, joihin jälleen aletaan etsiä vastauksia. Yhtä ja ainutta totuutta ei olekaan. Jokaisen asian tarkempi tutkiminen tuo uutta tietoa, joka asettaa aikaisemman totuuden kyseenalaiseksi. Kehitykseen kykenevän yhteiskunnan on siedettävä epävarmuutta, erilaisuutta ja keskenään ristiriitaista tietoa. Tästä maaperästä versoo todellinen kehitys. Olemassaolonsa tunnetasolla kokeva ja tiedostava ihminen on avain turvalliseen tulevaisuuteen.